Maria Linan ääni

Jokainen perhe on oppinut ja opettanut jotakin. Jos minun pitäisi valita yksi oppimani asia, jonka haluan välittää eteenpäin, sanoisin, ettei ruokaa saa koskaan heittää hukkaan. Äitini oli tässä erinomainen esimerkki. Tämä muistutus juontaa suoraan sodanjälkeiseen aikaan, vaikeisiin vuosiin, jolloin kaikki oli kaunista ja arvokasta. Opetus tuoksuu paahdetulta juuston kuorelta, joka on tyypillinen herkku Lagosantossa, pienessä kaupungissa Ferraran maakunnassa.

Kokoonnuimme joka kesä Libera-mummon kotiin. Oli ihanaa tavata, sillä muina vuodenaikoina meillä ei ollut monta tilaisuutta nähdä toisiamme. Istuimme kaikki takan ympärillä ja paistoimme juuston kuoria ja maissintähkiä. Muistan, kuinka mummo jakoi tähkät meidän lasten kesken ja kertoi samalla tästä sodasta asti jatkuneesta perinteestä. Isäni ja hänen veljensä olivat silloin pieniä, iltaisin ei voinut lähteä ulos eikä televisiota ollut. Niinpä mummoni, aivan kuten kylän muutkin naiset, oli keksinyt toisenlaisen tavan viettää aikaa yhdessä.

Pienessä kaupungissa kaikki auttoivat toisiaan. Korjattuaan maissisadon maanviljelijä jätti meille muutaman tähkän tietämättä, että siitä tulisi perheemme perinne. Kun äitini meni naimisiin isäni kanssa, hänkin omaksui tämän perinteen ja paistoi tähkät keittiön kaasupolttimella, sillä hänellä ei ollut takkaa. Nyt teen samoin tyttäreni Alicen kanssa. Hän ei vielä laita ruokaa, mutta syö mielellään.

Aina kun teen ragùta, hän maistaa sitä ja sanoo: "Tässä ei tuoksu mummo." Se on suloinen vihje lisätä enemmän juuston kuorta. Samalla alan muistella niitä iltapäiviä, jolloin kuuntelin oman mummoni tarinoita, kun leluja ei ollut paljon ja tavalliset kivet olivat yhtä arvokkaita kuin kaikki muukin.

Juuri tämä tekee perinteistä niin tärkeitä. Ne ovat avoin ovi juurillemme, ja niiden kautta voimme kulkea muistojen polkuja. Minun muistojen polkuni koostuu kuvista Lagosantossa asuvasta perheestä ja Bagnolo in Pianossa asuvista isovanhemmistani. Sekä äitini että isäni suku muodostavat muistojen mosaiikin: sukelluksia kasteluun käytettyyn avokanavaan tai piilosleikkejä heinäkärryillä... Kerran kärryt oli kiinnitetty aasiin, joka lähti villiin menoon, ja isoisämme juoksi perässämme huutaen niin kovaa kuin pystyi. Isoisämme näytti siltä kuin hänet olisi leikattu vanhasta valokuvasta: hattu päässään ja sirppi kädessään heinän niittoa varten. Muistan neliöiksi leikatun vesimelonin, joka jaettiin minun ja serkkujeni kesken. Muistan myös hupsun pelkoni siitä, että isoäiti rakasti minua vähemmän vain siksi, etten jäänyt hänen luokseen yöksi kuten kaikki veljeni. Mutta tuo pelko katosi aina, kun istuimme takan ääreen.

Jotkut eivät osoita rakkauttaan kovin helposti, eivät suukottele eivätkä halaile, mutta on hetkiä ja tunnelmia, joissa suuri rakkaus tulee näkyväksi. Isoäidilleni sellainen hetki oli silloin, kun hän kypsensi maissintähkiä takan ääressä.

Tämä on vain pieni osa perheeni tarinaa, matka muistojen poluille, jolle lähden aina mielelläni. Muisto, joka on yhtä arvokas kuin ruoka.

Tekijät:
Teksti: Carlotta Fiore
Kuva: Diego Rosselli